Oli taas pari päivää väliä lenkkeilyssä ja tänäänkin meinasin saamattomuuttani jättää lenkin väliin. Sain itseni irroitettua vasta kymmenen jälkeen ja lähdin jälleen mp3-soittimeni kanssa tuonne samalle metsäpolulle.
Yleensä kymmenen aikaan lenkkeillessäni ei kauheasti ole muita ihmisiä liikenteessä, mutta tänään Alban ranta oli täynnä kännisiä teinejä, kesäloman viimeinen viikonloppu kun on ja ihmisiä tuli vastaan aina siihen asti kun pääsin sitten Rantaraitin metsäpolun alkuun. Minä pääosin kävelen lenkeilläni, sillä nivelet nilkoissani, polvissani ja lanteissani eivät oikein tykkää juoksemisesta. Olen kuitenkin koittanut jokaisella lenkillä edes vähän aikaa hölkätä tai juosta, jotta saisin enemmän hyötyä lenkistä. Tänään jaksoin yllättäen juosta pidempään kuin aiemmin, kovempaa kuin aiemmin, eikä nivelet tulleet kipeiksi vasta kun nyt kun pääsin kotiin.
Tänään on täysikuu ja nautiskelin koko lenkin ajan kauniista ympäristöstä. Kuokkalan sillalta katselin kuinka taivas oli täysin pilvetön ja mitä kauemmas keskustasta katsoi, sitä tummemmaksi taivas kävi. Fiilistelin PMMP:n Tässä Elämä On -biisiä ja ignorasin ihmisiä, kunnes eräs nuorehko mies pysäytti minut. Yleensä olen kauhean ärsyyntynyt, jos minut lenkillä pysäyttää, mutta miehen tarkoitusperät kuultuani jäi vain hymyilyttämään. Hän pyysi minua ottamaan mukaani avaamattoman kaljan, jonka oli saanut vastaantulijalta ja kantanut sitä mukanaan puolitoista kilometriä. Otin kaljan vastaan ja kiitokseksi sain halauksen ja kyseinen mies vielä kehui minua nätiksi. Kävelimme yhtä matkaa putkisillan läpi ja muistin nähneeni kyseisen herran ulkoiluttamassa koiraansa tuolla Ainolanrannassa ja aiheutin hämmennystä mainitsemalla valkoisen koiransa.
Tulin kotiin yksinäni hymyillen ja hihitellen. Harvoin lenkillä saa kaljan, halauksen ja vielä kehutaan kauniiksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti